Mikä erottaa mikroravintoaineet makroravintoaineista?
Ravitsemustieteen peruskäsitteisiin kuuluu jako makro- ja mikroravintoaineisiin. Siinä missä makroravintoaineita (hiilihydraatit, proteiinit ja rasvat) tarvitaan grammojen tasolla, mikroravintoaineita tarvitaan huomattavasti pienempiä määriä – milligrammoissa tai mikrogrammoissa. Tästä huolimatta niiden merkitys elimistön toiminnalle on yhtä lailla korvaamaton.
Vitamiinit ovat orgaanisia yhdisteitä, kun taas mineraalit ovat epäorgaanisia alkuaineita. Tämä kemiallinen ero vaikuttaa siihen, miten ne säilyvät elintarvikkeissa ja miten elimistö niitä käsittelee.
Vitamiinien löytäminen – historiallinen katsaus
Vitamiinien tutkimuksen historia on kiehtova esimerkki siitä, kuinka tieteellinen ymmärrys ravitsemuksesta on kehittynyt vähitellen. Alla on kurkistus keskeisiin löytöihin.
1700-luku
Keripukki ja C-vitamiini
Skotlantilainen laivastonlääkäri James Lind havaitsi kokeellisesti, että sitrushedelmät ehkäisivät keripukkia merenkävijöillä. Varsinainen C-vitamiinin eristäminen tapahtui vasta 1900-luvun alussa.
1912
Vitamiini-termin synty
Puolalais-amerikkalainen biokemisti Casimir Funk esitti hypoteesin, että tietyt sairaudet johtuvat välttämättömien ravintoaineiden puutteesta. Hän nimitti näitä aineita "vitamiineiksi" (elämän amiineiksi).
1910–1930-luku
A-, B-, C- ja D-vitamiinit tunnistetaan
Tutkijat ympäri maailman eristivät ja karakterisoivat useita vitamiineja. D-vitamiinin ja riisitaudin yhteys selveni tänä ajanjaksona.
1930–1940-luku
B-vitamiinikompleksin löytäminen
Tutkijat tunnistivat, että aiemmin yhdeksi vitamiiniksi luultu B-vitamiini on itse asiassa joukko erilaisia yhdisteitä: B1, B2, B3, B6, B12 ja muut.
1960-luku eteenpäin
Täydentyvä tutkimus
Vitamiinien toimintamekanismit solutasolla alkavat selvitä molekyylibiologian kehittyessä. Tutkimus jatkuu edelleen.
Rasvaliukoiset vitamiinit
Vitamiinit jaetaan rasvaliukoisiin (A, D, E, K) ja vesiliukoisiin (C ja B-ryhmä) vitamiineihin. Rasvaliukoiset vitamiinit varastoituvat elimistön rasvakudokseen ja maksaan, mikä tarkoittaa, että ne eivät poistu virtsan mukana yhtä helposti kuin vesiliukoiset vitamiinit.
A-vitamiini
A-vitamiini on välttämätön näkökyvylle, erityisesti hämäränäölle. Se osallistuu myös solujen kasvuun ja kehitykseen. Eläinperäisissä tuotteissa esiintyvää muotoa kutsutaan retinolliksi. Kasviperäisiä A-vitamiinin esiasteita, karotenoideja (esim. beetakaroteeni), löytyy monista oranssinkeltaisista kasviksista, kuten porkkanoista.
D-vitamiini
D-vitamiini on erityislaatuinen, koska elimistö voi muodostaa sitä itse auringon ultraviolettisäteilyn avulla. Pohjoismaissa, kuten Suomessa, auringonvalo on talvikuukausina vähäistä, minkä vuoksi D-vitamiinin saanti ravinnosta on erityisen huomionarvoinen aihe. Sitä esiintyy rasvaisessa kalassa, kananmunassa ja maitotuotteissa.
E- ja K-vitamiini
E-vitamiini toimii elimistössä antioksidanttina ja osallistuu solukalvojen suojaamiseen. Sitä löytyy pähkinöistä, siemenistä ja kasviöljyistä. K-vitamiini osallistuu veren hyytymiseen tarvittavien proteiinien synteesiin ja on tärkeä luustolle. Lehtikasvikset, kuten lehtikaali ja pinaatti, ovat hyviä K-vitamiinin lähteitä.
Vesiliukoiset vitamiinit
Vesiliukoiset vitamiinit poistuvat elimistöstä virtsan mukana, minkä vuoksi niiden säännöllinen saanti ravinnosta on tärkeää. C-vitamiini ja kahdeksan B-vitamiinia kuuluvat tähän ryhmään.
C-vitamiini
C-vitamiini on elimistön yleinen antioksidantti ja välttämätön kollageenin muodostumiselle. Ihminen ei pysty syntetisoimaan C-vitamiinia itse, toisin kuin suurin osa nisäkkäistä. Marjat, erityisesti tyrni ja mustaherukka, ovat Suomessa poikkeuksellisen hyviä C-vitamiinin lähteitä.
B-vitamiinit
B-vitamiinit muodostavat joukon erilaisia yhdisteitä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä aineenvaihdunnassa. B1-vitamiini (tiamiini) osallistuu hiilihydraattiaineenvaihduntaan. B12-vitamiinia löytyy ainoastaan eläinperäisistä elintarvikkeista, mikä on ravitsemuksellisesti huomionarvoinen seikka kasvisruokavalioissa.
Mineraalit
Mineraalit ovat epäorgaanisia alkuaineita, jotka ovat välttämättömiä monille elimistön toiminnoille. Ne jaetaan makromineraaleihin (kalsium, fosfori, kalium, magnesium, natrium, rikki, kloori) ja hivenaineisiin (rauta, sinkki, seleeni, jodi, kupari, mangaani, muut).
Esimerkkejä mineraalien rooleista
Kalsium on luuston ja hampaiden pääasiallinen rakenneaine, ja se osallistuu myös lihasten supistumiseen. Rauta on hemoglobiinin välttämätön komponentti, joka mahdollistaa hapen kuljetuksen verenkierrossa. Jodi on kilpirauhashormonien raaka-aine, ja sitä lisätään Suomessa ruokasuolaan kansansivistysorganisaation suosituksesta.
